Ympärilläni on kamalasti kamalia asioita. Masennusta, itsetuhoisuutta, syömishäiriötä, paniikkihäiriötä... Ja tottakai oma jatkuva ahdistus. Mutta minkäs teet.
Paino on noussut (kyllä vain!), mutta en jaksa välittää. En vain jaksa.

On tullut kuvailtua ihan kiitettävästi, väsyttyä ihmisiin ja tilanteisiin. Siihen, että rakkaalla ihmisellä on paha olla, etkä osaa auttaa. Sitä kun sattuu kuunnella, mutta pakko hymyillä, kun toinen puhuu kesken matikantunnin. "Pyysin sen pariks päiväks meille, etten tekisi mitään tyhmää."

Kuinka hyvin näyttelenkään

En minä välitä

Toinen kiroaa:
ei helvetti
Tekisi mieli vastata,
tuhannella sanalla siitä, 
kuinka olet poissa
etkä tule huomennakaan

Mutta vaikenen ja ihmettelen:
mitä nyt?

Miten voi ikävöidä jotain, jota ei vain saa ikävöidä, jos haluaa olla normaali (jos ei halua olla sairas)? Jotakuta, joka ei tule ikinä uhraamaan minulle ajatustakaan.

Sattuu, vielä pari päivää sitten olin onnellinen. Tai niin ainakin luulin.

 

En jaksa

Tämä päivä on kaikenkaikkiaan mennyt niin pieleen kuin vain voi mennä. Ylensyönti on vaan mennyt pahemmaksi, koska tuntuu pahalta ja paino nousi silloinkin, kun yritin tosissani. Eli siis, paino on noussut entisestään, flunssa jatkunut kaksi ja puoli viikkoa estäen lenkkeilyn. Päätin joku aika sitten yrittää vain pitää itsestäni tällaisena ja pitää painon tässä, koska jokainen epäonnistuminen vain masentaa lisää.

Perjantai-ilta meni hyvin, juhlittiin kaverin synttäreitä ja kerrankin minä en ollut se, jolla meni yli. Toinen kaveri oksensi puskaan ja oli ihanaa nähdä meidän kaveripiirin tiiviys ja luotettavuus myös nyt, kun en itse ollut se, josta muut pitävät huolta. Rakastan ihmisiä ympärilläni ihan älyttömän paljon, en vain osaa kertoa sitä heille. On ihanaa tietää, että vaikka tekisi jatkuvasti väärin ja tyhmästi, kuten joisi itsensä oksennuskuntoon (...), on aina joku pitämässä huolta ja välittämässä. Ystävät pitävät minut kasassa.

Tänään yksi tapahtuma, johon olin menossa, peruuntui teknisen vian vuoksi, muistin bussiaikataulun väärin enkä päässyt ystäväni kanssa lenkille, söin aivan liikaa ja nukuin koko viikonlopun aikana aivan liian vähän. Myös tuleva iso sanakoe pelottaa, en ole ehtinyt ja saanut aikaiseksi lukea siihen. Huomenna olen koululla varmaan viiteen asti, ja illalla mennään kuvaamaan kaverin kanssa. Tiistaina on se sanakoe ja koululla menee seitsemään. Miksi tungen itseni mukaan kaikkeen mahdolliseen, vaikka olen tappoväsynyt jo valmiiksi?!

Koulu on rankkaa ja vie paljon aikaa, äikän kurssi sisältää hommaa joka päivälle, enkä ole vieläkään aloittanut mitään. On katsottava dokumentti, luettava kaksi kirjaa, kirjoitettava ihan hitosti kaikkea ja pidettävä puhe.

Mikään ei onnistu, ei edes kirjoittaminen. Hyvää yötä, painun johonkin maan alle

.

now this is not the time or the place for a broken-hearted

Fyysisesti ihan kamala olo, henkisesti ehkä vähän parempi.. Vaakaan en uskalla tämän kotilepopäivän jälkeen mennä, mutta lupaan alkoittaa lenkkeilyn ja syömisenhallinnan sitten, kun pääsen liikkeelle. Flunssa on ihan kamala asia. Okei en valita, asiat voisivat olla pahemminkin.

Sain kuulla eräältä opettajalta olevani pessimisti. Se ei ollut mikään uutinen, mutta hassua, että pelkän vastauksen perusteella pystyy tuon päättelemään.

Haluaisin kovasti muuttaa omilleni, lähemmäs koulua ja kaupunkia ja yksin. En tänäänkään ole jaksanut viettää äidin kanssa ollenkaan aikaa, ja kahdestaan ollessa se tuntuu aina pahalta. Syömisen, opiskelun, liikkumisen ja kaiken muun hallintakin vaikeutuu, kun on joku koko ajan yllyttämässä tekemään kaikkea tyhmää. Olisi ihanaa asua keskustassa, voisi lähteä keskellä yötä kävelylle kaupungin kaduille, ei tarvitsisi kulkea bussilla, ei tarvitsisi miettiä, että herättääkö äidin tullessaan kotiin. Olisi vapaa päättämään omista asioistaan. Unelmia, unelmia. Ilman kämppäkaveria ei tule ikinä onnistumaan, ja kämppistä on tästä kaupungista vähän vaikea saada.

 

Olen onnellisempi kuin pitkään aikaan, ilman tätä tautia saattaisin olla oikeasti onnellinen tällä hetkellä! Koulu, parhaan ystävän tulo ulkomailta (huomenna, tuliaisiksi tupakkaa ♥), ja tuntuu kuin olisin saanut elämäni takaisin. En mieti painoani ja ulkonäköäni koko ajan, vaan hymyilen huomaamattani ja olen iloinen itseni, sellainen, jona ihmiset tuntevat (tai luulevat tuntevansa) minut. Nyt vielä tämä tauti pois, niin voin unohtaa hetkeksi kaikki huoleni.

 

blogini kuvat weheartit.com, jos en muuta mainitse

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettenkö yrittäisi laihduttaa heti kun paranen. Sitten kun tulee taas vastoinkäymisiä, olisi kiva olla muutamaa kiloa kevyempi - en ehkä putoaisi niin jyrkästi.

Olisi ihanaa oikeasti tietää, mitä eri ihmiset minusta ajattelevat. En edes tiedä, miksi tämä ajatus on aina päällimmäisenä päässäni. Sen takia haluaisinkin tietää, miten kukakin suhtautuisi kuolemaani. 

Välittääkö minusta kukaan?

P.S. Sain ensimmäisen lukijani, kiitos ja tervetuloa. ♥

Hei

Olen 17-vuotias lukiolaistyttö, joka harrastaa valokuvausta ja ajoittain haaveilee siitä myös ammattina, vaikka tietääkin olevansa aivan liian surkea. Maailma on täynnä mahtavia ja vaikuttavia ihmisiä, täynnä taiteilijoita, minä en ole yksi heistä. Täällä en voi julkaista ottamiani kuvia, koska kukaan tuttuni ei saa koskaan saada selville tästä blogista.

Minulla on siis toinenkin blogi, joka on kaikkien tuttujeni luettavissa, enkä siis voi julkaista siellä aivan kaikkea. Viime aikoina olen tuntenut tarvetta toisenlaiselle sivustolle, paikalle, jossa saan ilmaista itseäni, kaikkia tunteitani ja tarpeitani, ilman että kukaan tuomitsee tai katsoo pitkään, ilman että kukaan todella tietää. Nykyään minulla on paljon enemmän asioita, joista en voi "julkisesti" puhua, tunteita, joista ei tiedä kukaan. Tähän asti olen pitänyt vain yksityistä päiväkirjaa, ja pidän varmaan jatkossakin, mutta koska koneella kirjoittaminen on paljon nopeampaa ja olisi oikeastaan ihan mukavaa saada kuulla muidenkin ajatuksia ajatuksistani, päätin lopulta perustaa tämän toisen blogin, aivan toisella tilillä ja ulkoasulla, aivan toisella tyylillä. 

Toivon että on oikeasti riittävän vapauttavaa kirjoittaa anonyymisti, toivon pystyväni kirjoittamaan oikeasti kaiken mitä ajattelen ja tunnen. Ennen en ole saanut ajatuksia ulos itsestäni, mutta ehkä täysi nimettömyys auttaa. Katsotaan. Haluan joka tapauksessa kokeilla tätä, kun kaikki muu tuntuu vain räjäyttävän pääni.

Tänään olen yli kolme tuntia selaillut laihdutusblogeja, pääosin anoreksiablogeja. Olen 165 cm pitkä ja painan tällä hetkellä yli 72 kiloa, haluan epätoivoisesti laihtua ja olla kaunis, olla tyytyväinen itseeni. Joka ilta sängyssä maatessani päätän, että NYT se alkaa, tällä kertaa onnistun. Jos en sano sitä kenellekään ääneen, joku ehdottaa jotain kiellettyä syömistä ja sorrun. Jos sanon sen ääneen, saan "yli 90% laihduttajista epäonnistuu" -tyylisiä kommentteja. Tiedän, etteivät ihmiset ympärilläni anna minulle arvoa painoni, vaatekokoni tai ulkonäköni perusteella, mutta haluan vielä katsoa peiliin ja hymyillä. Haluan olla tyytyväinen itseeni, haluan mahtua pienempään kuin koon 42 vaatteeseen. Laitan tuonne sivuun painotavoitteet, joihin voin raksia saavutetut. Kirjaan tänne kaloreita ja liikkumisia. Huomisesta alkaen aloitan tosissani, toivottavasti saan tänne joskus jonkun kannustamaan, koska sitä oikeasti tarvitsen. Lähipiirissäni on ihania ihmisiä, mutta kotona ruumiillista työtä tekevän vanhemman kanssa asuminen ei oikein helpota (Tänään se toi kotiin Ben&Jerry's-purkin, joka tottakai meni yhdeltä istumalta. Onneksi vain yhden.), kuten ei myöskään ihanien, hoikkien ja täydellisten kaverien omistaminen. Tunnen aina, että kaikki häpeävät minua, koska olen lihava. Ylipainoinen. Norsu. 

Läskiongelmieni lisäksi olen hyvin ihmisriippuvainen tyyppi. Ripustaudun ainakin henkisellä tasolla aina ihmisiin, jotka eivät edes tiedä tunteistani, tai saattavat huomata ja hämääntyä niistä. Ihastun usein keski-ikäisiin naisiin, tällä hetkellä viaton kohteeni on yksi lukiomme opettajista. Menen aivan sekaisin puhuessani hänelle, nolaan itseni lähes päivittäin, nolottaa ja vituttaa. Jos olisin laiha ja kaunis, ei tuntuisi yhtään niin pahalta. Jos ihastuja ei olisi tällainen ällöttävä punkero, ei mikään olisi niin epätoivoista ja säälittävää. Tunnen, ettei kukaan ota minua tosissaan kokoni takia, vaikka tiedän, ettei se ole totta. 

Ajoittain vihaan itseäni enemmän kuin mitään.

Olen usein miettinyt, miten hienoa olisi, jos voisin tappaa itseni ja jäädä kärpäsenä kattoon seuraamaan, miten ihmiset siihen suhtautuvat. Olisi ihanaa kirjoittaa ja jättää itsemurhaviestejä tietyille ihmisille - puhua kaikki julki. Kertoa tuolle opettajallekin tunteistani ja siitä, miten kaunis ja ihana ja mahtava ihminen hän onkaan. Vielä enemmän haluaisin nähdä, miten hän siihen reagoi; saisinko ketään itkemään sanoillani ja teollani? Voisin uhrata elämäni, jos saisin vain tietää.

Jatkan tästä joku muu päivä, toivottavasti tänne eksyy joku. Joskus.